Ikääntyvien ihmisten kaltoinkohtelun noustessa julkiseen keskusteluun on esillä yleensä kolmenlaisia kuvauksia tästä moninaisesta ilmiöstä. Juuri tällä hetkellä media kirjoittaa ihmisistä, jotka kärsivät parisuhteessaan alkaneesta kaltoinkohtelusta oman tai puolison sairauden heikentäessä kykyä pärjätä arjessa tai edes tunnistaa pitkäaikaista kumppaniaan. Kaltoinkohtelua siedetään pitkään ennen kuin siihen haetaan apua tai sitten tilanteeseen puuttuu joku ulkopuolinen taho. Toinen aika ajoin huomiota saava ilmiö on päihderiippuvuudesta tai mielenterveyden häiriöistä kärsivän lapsen kaltoinkohtelema iäkäs äiti tai isä, joka suojelee lastaan viranomaisilta viimeiseen asti ajautuen itse velkakierteeseen tai nälässä eläen. Välillä huolestutaan laitoshoidossa olevien ikäihmisten huonosta kohtelusta; heidän perustarpeitaan laiminlyödään paikoin räikeästi tai heihin kohdistuu jopa fyysistä kaltoinkohtelua.
Edellä kuvatut esimerkit edustavat myös tutkimusten mukaan tyypillisiä kaltoinkohtelun muotoja, joihin varttuneemmat henkilöt törmäävät, vaikka kaikkia kaltoinkohtelun muotoja kohdataan myös vanhuudessa. Suurissa esiintyvyystutkimuksissa ikääntyvien ihmisten kaltoinkohtelukokemusten yleisyyden on arvioitu olevan kaiken kaikkiaan noin 10 % ikäluokasta arvioiden vaihdellessa vähän alle kymmenestä reiluun viiteentoista prosenttiin maasta ja arvioitavasta väestöstä riippuen. Yleinen kaltoinkohtelun muoto ikääntyvän väestön kohdalla on taloudellinen kaltoinkohtelu, jolla tarkoitetaan henkilön rahojen tai muun omaisuuden käyttöä, myymistä tai hävittämistä ilman henkilön lupaa tai häntä painostaen tai uhaten taikka henkilön heikentynyttä arviointikykyä hyväksikäyttäen. Tutkimusnäyttöä on myös siitä, että erilaisia kaltoinkohtelun muotoja esiintyy usein yhdessä saman uhrin kokemana.
Kaltoinkohtelu jää usein piiloon ja syyt ovat lähisuhdeväkivaltakenttää tunteville tuttuja: häpeä, itsesyytökset, pelko vakavammasta kaltoinkohtelusta, pelko laitosmuotoiseen asumisyksikköön joutumisesta, tietämättömyys auttamisjärjestelmistä tai epäluottamus avun saamiseen ja se, etteivät henkilöt itse tunnista tulleensa kaltoinkohtelluiksi.
Kaltoinkohtelun tunnistaminen tässäkään ikäryhmässä ei ole helppoa ja vaatii resursseja, moniammatillista yhteistyötä ja matalan kynnyksen palveluja. Uhrien vaitonaisuuden lisäksi moniammatillista otetta tarvitaan erottamaan kaltoinkohtelun merkit esimerkiksi psyykkisesti huonovointisen henkilön oireilusta, jonkin somaattisen sairauden tai lääkityksen vaikutuksista tai itseaiheutetusta laiminlyönnistä, jota voi liittyä fyysiseen ja psyykkiseen sairastuvuuteen.
Lisäksi tulevaisuuden haasteena on se, että ikääntyvän väestön kaltoinkohtelun ehkäisyyn suunnattuja ja tutkittuja interventioita ei juuri ole tarjolla. Joitain lupaavia tuloksia on kuitenkin saatu. Ikääntyvien kaltoinkohtelusta annettu lisätieto voi helpottaa sen tunnistamista terveydenhuollossa ja ikääntyviä hoivaavien henkilöiden ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta vähentävät interventiot saattavat vaikuttaa kaltoinkohtelun todennäköisyyteen sitä alentaen.
Pitäisi myös varmistaa, että ikääntyvän väestön tarpeet oikeusjärjestelmässä tulevat huomioiduksi tai ylipäätään tiedostetuiksi nykyistä paremmin. Osataanko kaltoinkohtelun uhreja tunnistaa ja johtavatko kaltoinkohteluepäilyt tutkintaan? Arvioidaanko ikääntyvien ihmisten mahdollinen tuen tarve ja kyvyt toimia luotettavasti oikeusprosessissa yksilöllisesti ja tarpeeksi perusteellisesti? Onko kaltoinkohtelua kohdanneiden ikääntyneiden henkilöiden mahdollista saada tukea kokemustensa käsittelyyn? Esimerkiksi taloudellinen kaltoinkohtelu tai petosrikoksen uhriksi joutuminen voi olla hyvin laaja-alaisesti henkilön hyvinvointia heikentävä kokemus erityisesti ikääntyneen uhrin kohdalla, sillä mahdollisuuksia kompensoida menetyksiä voi olla nuorempia vähemmän ja elintason lasku voi nopeasti johtaa fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin romahtamiseen.
