Kansainvälisessä tutkimuskirjallisuudessa ja vuorovaikutusoppaissa ikääntyvien henkilöiden kanssa työskenteleviä suositellaan välttämään vanhuspuhetta (elderspeak). Puhetavan ajatellaan olevan osin luonnollinen osa inhimillistä käyttäytymistä, mutta myös viimeisten vuosikymmenten aikaisen länsimaisen kulttuurin tuote. Vanhuspuhetta selittänee ainakin osittain virheelliset ennakkoluulot ikääntyviä kohtaan ja näistä muodostuva kielteinen kierre, jossa esimerkiksi fyysinen tuen tarve yhdistyy esim palveluja tai muuta hoivaa tarjoavan ammattilaisen tai perheen jäsenen mielessä myös psyykkisiin rajoituksiin tai tuen tarpeeseen. Havaitun tuen tarpeen myötä tiettyihin rooleihin liittyvät odotukset voivat aktivoitua; yksi on hoivaaja tai auttaja ja toinen autettava. Omaa vuorovaikutustyyliä ylimukautetaan näihin tulkintoihin ja käytetään vanhuspuhetta, joka sisältää esimerkiksi tällaisia elmenttejä: hidastetaan puheen tempoa, yksinkertaistetaan lauseita, muutetaan ehkä intonaatiota ja puhutaan liian tuttavalliseen sävyyn. Ikääntyvä henkilö voi kokea tällaisen puhetavan ärsyttävänä, lannistavana tai alentavana. Tämä voi johtaa heikentyneeseen vuorovaikutukseen ja vaikuttaa vanhemman henkilön itsetuntoon ja mielialaan.
Riippumatta iästä suurin osa meistä haluaa kokea arvostusta, mahdollisimman paljon autonomiaa ja merkityksellisyyttä. Vanhuspuhe vähentää näitä kokemuksia. Tutkimusten mukaan vanhuspuhe ei tunnu kunnioittavalta tai motivoivalta ja voi esimerkiksi tuetun asumisen kontekstissa lisätä käytösoireilua ja vähentää yhteistyötä henkilökunnan kanssa.
Suurin osa ikääntyvistä ihmisistä säilyttää kykynsä vuorovaikutukseen. Vaikka henkilö olisi muistisairas ja sairaus olisi edennyt pitkälle, eikä puheen tarkan sisällön ymmärtäminen onnistuisi, voi henkilö silti tunnistaa, jos hänelle puhutaan alentavaan tai säälivään tapaan.
Omaan tapaan kommunikoidan senioreiden kanssa on syytä kiinnittä huomiota ja mikäli mahdollista, pyytää senioreilta itseltään palautetta siitä, miten heille puhutaan juuri teidän organisaatiossanne!
